Lapsuudessani perheemme ruokaostokset teki äiti. Kahdesti viikoissa kävi kauppa-auto, joka pysähtyi meidänkin kohdallamme. Sieltä ostettiin ainakin maidot. Isommat hankinnat tehtiin kirkolla, 20 kilometrin päässä. Isä oli silloin mukana, sillä äidillähän ei ollut ajokorttia. Kaupassa isä kulki omia reittejään, mutta lopuksi kokoonnuttiin kassalle maksamista ja pakkaamista varten.
En muista milloinkaan käyneeni ruokakaupassa pelkästään isän kanssa tai että hän olisi yksin käynyt kaupassa.
Nyt yli puolet kauppamme asiakkaista on miehiä. He tulevat maastokuosisissa takeissa, erähousuissa ja oranssi pipo päässä tai sitten lookki on neonoranssi kaivosuniformu. Joskus pipon päällä on vielä otsalamppu tai naama on työvuoron jäljiltä nokinen. Ruuan hankkiminen on miesten työtä, nykypäivän metsästystä.
Silti maastopuku ei tarkoita, että hihnalle ladottaisiin vain olutta ja makkaraa. Kuka tahansa mies voi paljastua Muumi-tikkarien ystäväksi tai kissaihmiseksi, joka ei säikähdä yksittäispakattujen herkkuaterioiden kilohintoja. Yksi kassahenkilönä olon ylellisyyksistä onkin mahdollisuus nähdä syvälle asiakkaiden elämään.
Iltaisin voi tulla myös isiä lapsiensa kanssa. Isät näyttävät yhtä karskeilta kuin muutkin miehet, mutta lapset ovat silti kaikki omanlaisiaan. Ennen kassaa he pysähtyvät karkkihyllyille valitsemaan kukin yhden herkun. Siinä hetkessä on jotain hyvin herkkää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti