Kuuntelen vinyylilevysoittimelta Smash 3 -levyä vuodelta 1988. Nuoruus on elämän parasta aikaa, kun on hyväihoinen keski-ikäinen kuten minä. Teen nyt asioita, jotka jäivät 30 vuotta sitten väliin.
1980-luvulla kesätöiksi oli tarjolla vain metsänistutusta. Nyt olen päässyt kauppaan (makeeta!). Aikoinani en voinut osalistua rientoihin, koska linja-autoyhteyteydet syrjäkylältä ytimeen olivat niukat. Nyt olen ostanut ensimmäisen autoni (coolia!). Minulla oli vain muutama kasetti, nyt shoippailen hittilevyjä (vänkää!).
Kun sain 2018 yt-neuvottelujen päätteeksi potkut toimittajan työstäni, tajusin saaneeni myös uuden alun. Elämäni ei ollutkaan enää suora ja pikkuhilja kapeneva putki. Muutosturvan rahoittamana tein putkeen mutkan ja lähdin opiskelemaan liiketoiminnan ammattitutkintoa Rastor-instituuttiin.
Ensimmäinen uusi työpaikkani oli tasan vuosi sitten Finnkinon Kinopalatsi-elokuvateatterissa. Siellä työkaverini olivat molemmin puolin 20 vuoden. Koin silti olevani nuorin, sillä olin uusin ja jouduin kyselemään neuvoa kokeneemmilta. Ja oli ihanaa kuunnella suoraan ylioppilaskirjoitusten reaalikokeesta tulleen työkaverin kiihkeää raporttia kysymyksistä. Välillämme ei ollut sukupolvien kuilua.
Korona päätti elokuvateatteriurani. Aloin miettiä, voisinko muuttaa kotitalooni Sodankylään. Voisinko repäistä itseni kokonaan irti, heittäytyä seikkailun?
Nuoruus on intoa, innostumista, riskinottoa ja huimausta. Tavoitan sen tunteen vielä kassahenkilönäkin toisinaan. Minulla on auto ja saan ajaa sillä maantiellä! Minulla on oma talo! Saan soittaa musiikkia myöhällä! Saan päättää itse omasta elämästäni!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti