Torstaina 24. helmikuuta minulla oli aamuvuoro. Puoli kuudelta napsautin kahvinkeittimen päälle ja avasin radion. Venäjä oli hyökännyt Ukrainaan. Kuuntelin uutisia lisää autossa ja ne olivat kaupassa päällä koko päivän. Kun miesporukka osti 12 kahvipakettia ja kahdeksan uht-maitoa, mietin, joko he valmistautuvat sissisotaan. Tuntui, kuin olisin töissä rintamakanttiinissa. Melkein itkin kassalla.
Lohtua ja iloa ahdistukseen toi ja tuo edelleen yhteys toisiin ihmisiin. Ystäviin mutta myös asiakkaisiin.
Sodan toisena päivänä olin iltavuorossa. Oli hiljainen hetki ja tuijotin lasittuneesti lehtitelineen räjähteleviä lööppejä. Nuori romaninainen oli tullut kassalle huomaamattani ja kysyi mitä mietin. Hän näki lävitseni ja tiesi valmiiksi ajatukseni. Hänen pakatessaan puhuimme sodasta ja Putinista. Maailman pimeyden keskellä yhteinen hetki tuntui loistavan valoa.
Lauantai-iltana kauppaan asteli ennestään tuttu itäeurooppalaisittain suomea puhuva mies. Nyt hän kertoi olevansa kotoisin Latviasta ja että hänen äidinkielensä on ukraina. Ukrainassa on monia ystäviä, joille hän yrittää joka päivä soitella. Sitten hän vaihtoi puheensa englanniksi ja alkoi kiihkeästi elehtien kertoa elämästä ilmahälytysten keskellä. En ymmärtänyt paljoa hänen virkkeistään, mutta selväksi tuli, kuinka ahdistava tilanne oli.
Suunnilleen tunnin kuluttua tuli venäläinen mies, joka osti kärryllisen ruokaa, pikanuudeleitakin kassillisen. Oli selvää, että hän valmistautui koviin aikoihin. Tunsin olevani töissä Casablanca-elokuvan Rick’s Café -yökerhossa, aitiopaikalla katselemassa sodan vaikutuksia ympäri Eurooppaa tulleisiin ihmisiin.
Maanantaiaamuna viisikymppinen erämies kysyi kassalla, miten olin valmistautunut puolustukseen. Vastasin, että olin kysellyt tutuilta, voisivatko he puolustaa minua. En ole käynyt armeijaa, enkä osaa ampua. Totesimme, että minun täytyy varmaa tapella puukolla. Onneksi hän jatkoi, että sodassa on monenlaisia töitä ja että hernekeiton lämmittäjiäkin tarvitaan. Ja onhan työ kaupassakin tärkeää.
Keskustelu oli puoliksi leikkiä, mutta puoliksi aivoissa kohisevaa totta. Siinä lämmitti kuitenkin yhteenkuuluvuuden tunne: on monia tapoja osallistua ja kaikille on tilaa. Sellaiselle ajattelulle ei Putinin Venäjällä ole enää sijaa. Siksi me voitamme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti