Nyt helmikuussa on kulunut kaksi vuotta siitä, kun aloin opiskella Espoon Rastor-instituutissa liiketoiminnan ammattitutkintoa. Siitä lähti polku, joka johti minut Svanefors Finlandin ja Finnkinon kautta tänne Sodankylään.
Vaikka arjessa tuntuu, että elämä on tätä yhtä ja samaa, kahdessa vuodessa onkin ehtinyt tapahtua paljon. Olen oppinut monia uusia asioita. Olen päässyt moniin muuten suljettuihin paikkoihin. Olen tutustunut ihmisiin, joihin en olisi muuten ikinä törmännyt. Poliitikkojen jankuttama elinikäinen oppiminen on tullut minussa lihaksi.
Mitä sitten olen oppinut? No vaikka, että myyminen on prosessi, ei projekti. Tyytyväinen asiakas tulee halvimmaksi. Ja kerrallaan palvellaan vain yhtä asiakasta. Näitä oivalluksia tulen käyttämäään koko loppuelämäni.
Monet oppimani asiat ovat suorastaan yleissivistystä: naisten vessoissa on paperinpätkiä lattialla ja kaivosmiehet tykkävät Geisha-suklaasta. Osaan laittaa auton pakkasella lämmitysjohtoon ja hakata jäätä talon peltikatosta. Olen oppinut, että leivän sijaan työaamuna kannattaa syödä puuroa, koska se on nopeampaa.
Sitten on yksityiskohtaisempia taitoja. Tiedän, missä Finnkinon äärimmäisen mutkikkaassa Markus-kassajärjestelmässä ovat popkornimausteet (0,6 e!) tai millainen lippu vammaisen henkilön avustajalle kuuluu (ilmainen). Osaan näppäillä Keskon systeemissä käteisnoston (korttien erikoistoiminnot) ja liittää Veikkauksella asiakastiedot kimppaosuuteen (omat kimpat).
Tiedän kaupassamme melkein kaikkien tuotteiden paikan, kuivatuista taateleista silmäsipyyhkeisiin ja pekoniin. Tulkaa vaikka kysymän! Ja Kinopalatsissa löytäisin hätäpoistumistiet ja salaiset käytävät istuinrivien taa. Aivoissani on monia karttoja.
Lopulta tärkeimmät oivallukset littyvät itseeni. Olen oppinut, että asiakkaan hymy on parasta maailmassa. Myyjä saa tervehtiä kaikkia ja ottaa häpeämättömän katsekontaktin. Olen oppinut, etten ole täysin epäsosiaalinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti