Tieto Kirsti Paakkasen kuolemasta tavoitti minut iltavuoron tauolla. Söin pöydän ääressä mustunutta banaania ja selasin kännykästä Facebookia. Joku oli jakanut uutisen.
Tapasin Kirsti Paakkasen ensimmäisen kerran 1996 opiskelijoiden Smirnoff International Fashion Awards -muotikilpailuissa Helsingissä. Minä olin mukana Suomen finaalissa suunnittelemallani Pihlajaneito-asulla ja Paakkanen oli tuomaristossa. Otteluun kuului myös haastatteluosio, jossa tuomaristo jututti yksitellen meitä suunnittelijoita, kyseli taustoistamme ja suunnittelufilosofiastamme. Käytin häpeilemättä Lappi-eksotiikan korttia ja sain toisen palkinnon.
Kilpailu oli ajoitettu Helsingin muotimessujen yhteyteen ja kilpailutyöt taisivat olla mukana jossain näytöksessäkin. Sitten sattui, että Messuhallin kapealla sivukäytävällä törmäsin Paakkaseen. Hän sanoin: ”Vieläkö muistat minut, olen Kirsti Paakkanen?”. Vastasin, että muistan kyllä, ja jatkoin kiireesti matkaani. Olin hölmö enkä ole tainnut vieläkään tulla taitavammaksi verhotun viestinnän ymmärtämisessä!
Noin viisi vuotta myöhemmin haastattelin Paakkasta In-lehteen, jossa olin töissä. Marimekko oli juuri ostanut turkistalo Grünsteinin, ja yritysten arvomaailmat kolahtelivat yhteen. Paakkanen itse rakasti turkkeja, ja tiesin, että hänellä oli niitä useamman pakettiauton verran. Yritin siis keskustella yrityskaupasta ja turkisten eettisyydestä, mutta Paakkanen vastaili vältellen.
Haastattelun lopuksi kyselin, mitä hänelle itselleen kuuluu. Hän veti etukäteen suunnitellun tuntuisen puheen, joka vilisi upeita marimekomaisia voimalauseita: ”Joka aamu aloitan alusta ja ainoa suuri toiveeni on kasvaa hyväksi ihmiseksi, mutta iltapäivällä se on jo unohtunut. --- Kätkeydyn mustaan, koska olen vähän ujo. Minun on täytynyt kehittää kätkeytymisen taide, että uskallan tulla kuorestani ulos”. Olin lumoutunut.
Taisin myös kysyä, vieläkö hän muistaa minut, ja ehkä hän vähän muistikin.
Voit lukea koko In-lehden haastattelun tästä. Upeat kuvat Kirsti Paakkasesta otti Numi Nummelin.
